En ole kehoni. Todellinen olemukseni on jotain muuta ja paljon laajempaa kuin fyysinen kehoni. Mikä on kehon suhde henkisyyteen? Onko esimerkiksi hyvinvoinnilla mitään tekemistä valaistumisen tai heräämisen kanssa? Mitä sinä ajattelet tästä? Ymmärtääkseni on olemassa kaksi eri tasoa. Kehon ja maailman taso sekä Jumalan taso. Tällaisen vahvan tunteen olen saanut mm. kirjallisuuden avulla. Tärkeimpiä opuksia itselleni ovat olleet mm. aiemmin mainitsemani Jed McKennan, Gary Renardsin ja Katie Byronin teokset. Suomalaisten Sanna Suutarin ja Juha Pitkäsen kirjat ovat olleet myös hyvin merkittäviä itselleni. Näiden lisäksi olen noin vuoden päivät lukenut Ihmeiden Oppikurssia. Olen aloittanut tekemällä Oppilaan työkirjaa. Kirja on ollut osin hyvin vaikealukuista, mutta se on alkanut avautumaan minulle vähitellen. Kiitokset siitä myös edellämainituille kirjailijoille ja ajattelijoille. Olette tehneet hienoa työtä ja toivon että jatkatte sitä yhä. Tämä matka on hyvin yksinäinen ja ilman teitä en kestäisi. Tai ehkä en olisi tälle matkalle päässytkään. Kaikista tähän astisista kriiseistäni huolimatta koen itseni onnekkaaksi, että olen löytänyt toisenlaisen tien. Tiedän mistä elämän tuska ja ahdistukseni pohjimmiltaan johtuu.

Tiedostan siis jotenkin järjen tasolla, että en ole yhtä kuin kehoni, mutta pakko myöntää, minkäänlaista kokemusta en ole asiasta saanut. Kuitenkin ajattelen asiaa päivittäin. Viimeksi tänään kun olin kuntosalilla muistutin miksi harjoittelen. Minulle on aina ollut tärkeää voida hyvin. Kelleppä ei olisi? Kuka ei haluaisi olla virkeä, hyvin nukkunut, energinen, levollinen ja terve. Ehkä syntymämerkissäni neitsyessä tämä itsestä huolehtiminen vielä korostuu. On vaatinut paljon työtä ymmärtää ja myöntää, että todellinen minuuteni ei ole keho ja että parantamalla hyvinvointiani en voi päästä lähemmäksi todellista Minääni. Vai voinko?

Haluan voida hyvin. Syön melko terveellisesti, yritän juoda paljon vettä ja liikun. Nukkuminen on kaiken A ja O. Elämä on paljon helpompaa hyvinvoivassa kehossa. On kuitenkin päiviä jolloin olen kankea, turvonnut ja nukkunut huonosti. Tällaisina päivinä muistan erityisen usein, että keho ei ole todellinen. Olen jotain aivan muuta. Kehon muuttuminen ja parantelu ei vie minua lähemmäksi totuutta. En tarkoita etteikö kehosta huolehtiminen lisäisi hyvinvointia. Kyllä, ehdottomasti! Mutta se ei herätä kai ketään unesta?

Jotenkinhan täällä mielen harhassa kai pitää elellä. Miksi en tekisi sitä mahdollisimman mukavasti? Ainakin tässä vaiheessa matkaani, tuntuu kuitenkin että on pysyttävä valppaana eikä uppoutua miettimään miten tästä maailmasta voisi tehdä hauskempaa.

 

Helpommin sanottu kuin tehty! Miten sinä olet oppinut päästämään irti? Itse pelkään esimerkiksi korkeita paikkoja. Ja kyllä, pelkään myös lentämistä. Haluaisin oppia päästämään irti. Irtipäästämistä olen opetellut arkisissa tilanteissa mm. miettimällä "Onko tämä totta?" (Katie Byronin tavoin). Minusta on tullut vähän vähemmän stressaava tyyppi ja osaan laittaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin.

 

Mikä on sinun pahin pelkosi? Mikä sinua pelottaa? Jossain vaiheessa ajattelin itse, että en pelkää mitään. Tosiassa pelkään aivan valtavasti. Pelkään korkeita paikkoja. En mene koskaan huvipuistolaitteisiin. Pelkään lentokoneessa. En ole voinut kuvitellakaan hyppääväni laskuvarjolla. Yön pimeinä tunteina yksin isossa talossamme saatan herätä aivan kauhusta hikisenä (Nukun äärimmäisen harvoin yksin).

 

Myönnän olevani vapaan ja huolettoman oloinen tässä turvallisessa maailmassani. Olen harjoittanut joogaa, hengitystekniikoita, hyväksymistä, positiivista ajattelua ja muita hauskoja juttuja. Entä kun joudun tosipaikan eteen. Näkemään vaikka nälkää ja kylmyyttä? Kuinkahan "valaistunut" ja cooli sitten olen? Jed McKenna puhuu siitä, että olemme "kiinni peräsimessä". Haluamme hallita elämäämme kaikin tavoin. Järjelläkin ajatellen tämä on mahdotonta, mutta niin me kuitenkin teemme. Tässä on syy miksi ainakin minä pelkään lentämistä ja huvipuistolaitteita. En luota Elämään. Tilanteet, jotka ovat hallitsemattomia itsellemme, ovat pelottavia.

 

Jed McKenna puhuu myös kuoleman kohtaamisen merkityksestä. Nähdäksemme totuuden, havahtuaksemme, meidän  tulisi ajatella kuolemaa koko ajan. Kuljemme väistämättä kohti kuolemaa, mutta silti emme hyväksy sitä. kuolemaa kaunistellaan, ajatellaan sen olevan kaukana. Monet, jotka ovat nähneet kuoleman läheltä, ovat tajunneet elämän kauneuden ja merkityksen aivan uusissa mittasuhteissa. Tämäkään tunne ei kuulemma ole kestävä. Olenkin yrittänyt päivittäin miettiä kuolemaa. Tänään kuljetin teinejä autossa harjoituksiin ja mietin miten auton kumi voi puhjeta 120 km tuntivauhdista. Leikki voi päättyä yhtäkkiä siihen. Mitä sitten? Olen myös salaa alkanut miettiä voisinko hypätä joskus laskuvarjolla? Minulle tämä on yksi pelottavimmista asioista mitä voisin kuvitella tekeväni. Seuraavan kerran kun vietän yksin yötä aion taas yrittää kohdata pelkoni silmästä silmään. Aion mennä pelkooni sisälle rohkeana ja uljaana soturina enkä vain laita valoja päälle ja yritä siirtää ajatuksia muuhun.

 

 

Otsikon kysymys  on se mihin etsin ihan oikeasti vastausta? Tai mikä minä olen? Tällä hetkellä minun on jo helppo jollain tasolla ymmärtää, että kaiken ydinolemus on sama. Haluan ja yritän nähdä kaikki kohtaamani ihmiset pohjimmiltaan hyvinä ja täydellisinä. Ajattelen, että siellä ytimessä meissä kaikissa on jokin jumaluus (tai miksi sitä haluaakin nimittää). Olen työstänyt tätä aika kauan. Välillä jonkun ihmisen käyttäytyminen alkaa silti ärsyttämään. Minun on aika helppo huomata tämä ärsytys ITSESSÄNI ja silloin pyrin ajattelemaan, että tämä kaikki ajatus on MINUSSA. Mikä saa minut ärsyyntymään? Yritän löytää muista aina enemmän ja enemmän itseäni ja sitä mikä on samankaltaista.

 

No, nyt kuitenkin tarkoituksenani oli kertoa vähän itsestäni. Siis siitä roolihahmosta, joka tätä blogia päätti alkaa kirjoittamaan. Tällä hetkellä elän melko kiireistä elämää. Olen kahden, murrosiän kynnyksellä olevan lapsen äiti. Arki- iltani täyttyy usein lasten kuljettamisista harrastusten pariin, ruoanlaitosta, tiskikoneen tyhjentämisestä ja kaupassa käynnistä. Työkseni valmennan ihmisiä mm. asettamaan tavoitteita ja "hallitsemaan" omaa elämäänsä.

 

Kamalaa, eikö vain? Siis tuo työ. Niinkuin elämää voisi hallita. Olenkin muuttanut viimeisen vuoden aikana työskentelytyyliäni. Olen lähinnä pyrkinyt enää kuuntelemaan ihmisiä, yrittänyt saada heitä kuuntelemaan ITSEÄÄN ja miettimään mihin suuntaan he toivoisivat elämänsä kulkevan. Työssäni on kuitenkin tietyt tavoitteet ja mm. tämä on tehnyt asennoitumisestani hyvin vaikeaa. Olen kamppaillut tämän asian kanssa pitkään ja tullut siihen tulokseen, että lopetan. En hakkaa enää päätäni seinään ja kärsi unettomista öistä. Mikä minä olen neuvomaan ketään? Juha Pitkänen (Vapaus Valita kirjan kirjoittaja) on esittänyt viisaan ajatuksen "en totisesti haluaisi puuuttua omaan elämääni". Olen työstänyt tätä ajatusta mielessäni ja miettinyt paljon myös sitä onko elämän tapahtumat kohtalon määräämiä vai voimmeko vaikuttaa omaan elämäämme (ja miten). Tämän hetkisen ajatusmaailman pohjalta minun on enää vaikea antaa ihmisille minkäänlaisia neuvoja miten he voisivat tätä (uni)elämäänsä muuttaa ja onko se edes tarpeen.

 

Nyt olen siis ammatillisesti vähän tyhjän päällä. Mutta en ole kovin huolissani siitä. Olen päättänyt luottaa Elämään ja katsella rauhassa mitä se haluaa tarjota. Silmiini sattui eräs Kaija Juurikkalan artikkeli (olikohan Voi Hyvin- lehti) jossa sanottiin jotenkin siihen suuntaan, että elämään saa ja pitää tulla tyhjyyttä, jotta uutta voisi syntyä. Ainakin itse olen heti miettimässä "mitä seuraavaksi?". Nyt yritän ensimmäistä kertaa elämässäni heittäytyä katsomaan tyhjyyttä. Kuka olen ilman työtäni? Mitä tapahtuisi jos minulla ei olisi mitään tekemistä? Miten rahani riittävät? Viimeisin kysymys on monelle se vaikein, mutta ei suinkaan ainut. Olemme suorittajakansaa ja monella (kuten itselläni) tämä ilmenee jatkuvana hääräilynä ja touhuamisena. Tälläkin yritän peittää jotain. Mitä? Sitä, että ei tarvisi kuunnella Itseä?

 

Olen myös käynyt astrologeilla ja katsonut hieman entisiä elämiäni, yrittänyt tätä kautta löytää vastauksia mitä minun tulisi tehdä? Olen saanut niistä paljon apua, mutta vastausta edellämainittuun en ole oikein saanut. On siis jatkettava etsimistä ja epävarmuudessa elämistä. Joka päivä joudun muistuttamaan itseäni siitä mitä oikeasti haluan? Haluan herätä tästä unesta ja nähdä totuuden! Siinä eivät roolihahmon ammatit ja tekemisest paljoa vaikuta! On siis päästävä "pilviverhon taakse" eikä jäätävä etsimään toisenlaisia pilviä.

Kumpi on otollisempi maaperä heräämiseen; matala- vai korkeapaine? Ulkoiset seikat vaikuttavat luonnollisesti olotilaamme; aurinkoinen sää, kiireettömyys, asioiden sujuminen saavat elämääme usein tuntumaan helpolta ja soljuvalta. Toisinaan elämässä joutuu väkisin tilanteisiin jossa ulkoiset asiat eivät suju, on kiirettä ja joudumme suorittamaan asioita. Elämässä voi tulla vastaan myös yllättäviä haasteita, vaikeita ajanjaksoja ja jopa kriisejä.

Olen miettinyt paljon kumpi olotila on otollisempi heräämiselle. Olen yrittänyt opetella kulkemaan elämääni "virran mukana". Teen valintoja jotka tuntuvat parhaalta minulle itselleni. Yritän olla "soutamatta" elämää vastaan. Tämä on helpottanut elämääni huomattavasti. Mikä vapaus! Tietenkin siitä huolimatta eteen tulee kaikenlaisia yllättäviä asioita ja tapahtumia joita en olisi toivonut. Olen opetellut hyväksymään näitä ja haluamaan sitä mitä elämällä on tarjota.

Ehkä näissä vaikeissa päivissä piilee juuri se mahdollisuus havahtua ja nähdä toisin? Voisiko se tapahtua kiireen, arjen ja sotkun keskellä? Mitä mieltä sinä olet?

Oikeastaan yllä oleva marraskuinen kuva kuvaa hyvin ajatuksiani tällä hetkellä. Tähän saakka 39- vuotiasta elämääni olen halunnut nähdä asiat kauniimipina kuin ne ovat. Olen ollut aina hyvin iloinen ja optimistinen ihminen. Viime vuosina mieleeni on hiipinyt ajatus. Kaikki on nähty. Oli aika jolloin mikään ei tuntunut enää miltään. Neljänkympin kriisi? Ehkä sitäkin. Etsin vastauksia Henkisestä kirjallisuudesta, positiivisesta psykologiasta, ruokavaliosta ja joogasta. Viime syksynä, yli vuosi sitten, syliini tipahti kirjastossa Sanna Suutarin kirja "Maailman lyhin matka". Tästä koen uuden matkani alkaneen. Kirjan lukeminen oli alusta saakka vaikeaa. Jokin tässä nuoressa, herkän oloisessa naisessa herätti luottamuksen tunteen. Tämä ihminen puhuu totta! Samalla jouduin arvioimaan omia uskomuksiani ja hienoa henkistä järjestelmääni, jonka olin itselleni luonut. Hävettää myöntää, mutta kuvittelin, että olen jotenkin edistynyt. Olen edellä muita! olen parempi, aidompi, hyväsydämisempi. Yök mitä roskaa!

Tästä alkoi uusi kriisi, joka jatkuu edelleen. En ole löytänyt mitään. Minulla ei ole mitään opetettavaa kenellekään. Harjoittelen päivä päivältä romuttamaan hienosti luomiani uskomuksiani ja näkemään asiat niinkuin ne ovat. Kuten tämä marraskuinen kuva. Se on ruma! Tarviiko sitä kaunistella. miksi maailmasta pitää luoda parempi ja kauniimpi kuin se on? Yritän katsoa sioita myös rohkeasti sellaisina kuin ne ovat. Ei sellaisina kuin haluan nähdä.

Olen etsijä ja etsijän tie ei ole helppo. Olen kuitenkin kokenut valtavaa helpotusta, että saan tuntea niinkuin tunnen. Saan kokea ahdistusta, ilottomuutta ja rumuutta. Se kuuluu tähän kuviteltuun maailmaan! Mikä valtava helpotus. Marraskuu on edelleen ruma, mutta jokin toivonkipinä valaisee mieltäni.

Tule mukaan ystävä tälle matkalleni, keskustele kanssani ja vaihda ajatuksia. Tämä tie on yksinäinen. Tarvitsemme toisiamme. Emme tarvitse toisiamme tehdäksemme maailmasta paremman ja kauniimman. Tarvitsemme toisamme pysyäksemme pystyssä tällä matkalla ja löytääksemme Itsemme.

Kirjoitan omia ajatuksiani, tunteitani ja mietteitäni maailmasta, unesta ja heräämisestä. Olisi kuulla myös sinun ajatuksiasi. Jos olet jo mennyt tästä läpi, kerro mitä mieltä olet.